Lapsellani on pakkoliikkeitä

Lapsen elämä on jatkuvaa kehityshaasteisiin vastaamista ja kehitysvaiheesta toiseen siirtymistä. Monissa ikävaiheissa voi havaita ohimeneviä hermosto-oireita ja käytöshäiriöitä. Yksi tällainen lähes normaaliksi katsottava ilmiö on nykimis- eli tic-oire, joka alkaa usein seitsemän vuoden iässä, yleistyy ala-astevaiheessa ja jää myöhemmin pois.

Tic-oireita on jopa joka viidennellä lapsella. Useimmiten oireet menevät itsestään ohi, mutta kun ne ilmaantuvat, vanhempien on tärkeätä tietää, mistä ne johtuvat ja miten niihin pitää suhtautua.

Ärsyttävä mutta vaaraton tic

Ticit voivat olla liikkeitä tai äännähdyksiä. Yksinkertaisimmillaan ne ovat vain yhden lihasryhmän liikahduksia, esimerkikisi nykinöitä tai vingahduksia. Yksinkertaiset ticit näkyvät silmien räpyttelynä, pyörittelynä tai iskuina, suun kiristelynä tai haukottelun tapaisena aukomisena, nenänpielen nykimisenä, pään heittämisenä ikään kuin tukan poistamiseksi silmiltä tai olkapäiden kohautteluna. Huomiota herättävämpiä ticejä ovat käden tai jalan heittäminen ja niskan tai vartalon taivuttelu.

Monimuotoiset ticit taas muistuttavat tahdonalaista liikehtimistä tai ääntelyä. Ne voivat olla toisen tökkimistä tai taputtelua, esineen koskettelua, haistelua, maistelua, erilaisia hyppelyitä tai askelsarjoja. Lapsi saattaa oireilla myös näyttämällä rumia sormimerkkejä tai matkimalla toisen liikkeitä.

Ääniticit ovat tavallisemmin tuhistelua tai rykinää, mutta ne voivat olla myös kurnutusta, muminaa, höpinää, vihellystä tai mölinää. Itse asiassa pakko-oire voi olla mikä tahansa ääni, joka saadaan vetämällä ilmaa sisään tai työntämällä sitä ulos nenän tai suun kautta.

Monimuotoisia äänellisiä ticejä ovat fraasinomaiset huudadukset (okei!), sanojen toistelu kunnes se kuulostaa ”oikealta”, rumien sanojen viljely, toisten matkiminen tai omien sanojen, myös ajatuksissa olleiden tai luettujen, toistelu. Lapsen puhe saattaa soinniltaan kuulostaa aivan erilaiselta kuin hänen tavallienen, vuorovaikutukseen liittyvä puheensa.

Lapsen liika tarkkailu pahasta

Ticit tulevat usein kohtausomaisina ryppäinä, etenkin jos lapsi on pidätellyt niitä. Niitä voi nimittäin tahdonalaisesti pidätellä minuuteista tunteihin; mutta kokonaan ne eivät ole hallittavissa. Viikkojen ja kuukausien kulessa tic-oireiden määrä ja paikka voi vaihdella.

Jännitys, stressi, väsymys ja ahdistus lisäävät ticejä. Joskus kuitenkin toimettomuus, esimerkikisi television katselu, lisää oireiden määrää. Toimeliaisuus taas vähentää niitä: lapsi ikään kuin unohtaa oireensa leikkiessään tai touhutessaan muiden kanssa.

Kun lapsella alkaa esiintyä nykimisliikkeitä tai poikkeavaa ääntelyä, on normaalia että, ympäristö tulkitsee sen hermostumiseksi, psyykkiseksi oireeksi tai huonoksi tavaksi. On myös tavallista , että aikuiset yrittävät estää poikkeavaa käyttäytymistä kieltämällä tai rauhoittamalla. Kun oiretta vielä voi hetken pidätellä tahdonalaisesti, ympäristö tulkitsee sen usein väärin ja lapsi joutuu ristiriitaiseen tilanteesessn, koska ei lopulta kuitenkaan voi olla toistamatta oiretta.

Oireeseen ei kannata kiinnittää näkyvästi huomiota. Jos se häiritsee toisia, voidaan joutua miettimään yksilöllisiä ratkaisuja vaikkapa koulun koetilanteissa. Opettajien informointi on yleensä tarpeen, joskus myös koulutovereiden, ja jos oireet ovat vaikeita, niistä kannattaa kertoa tovereiden vanhemmillekin.

Tourette-lapsilla muitakin ongelmia

Ranskalainen neurologi Gilles de la Tourette kuvasi jo vuonna 1885 potilaita, joilla esiintyi erilaisia nykimisliikkeitä, pakonomaista ääntelyä tai kiroilua.

Touretten syndrooman (TS) kulku on aaltoileva. Entiset pakko-oireet korvautuvat uusilla, usein yksinkertaiset monimuotoisemmilla. Noin viidellä prosentilla väestöstä on taipumusta näihin oireisiin, mutta Touretten syndroomasta puhutaan vasta silloin, kun ne aiheuttavat haittaa.

Touretten oireistoa potee noin puoli prosenttia lapsista. Heidän oireensa voivat tulla päivittäisinä purkauksina, toimintaa haittaavina liikkeinä, pakkoääninä, -sanoina tai lauseina, rivouksina tai pakkoajatuksina tai-toimintoina. Yleensä Tourette-lastenkin pakko-oireet lievittyvät murrosiän jälkeen tai loppuvat kokonaan.

Tic-oireita enemmän Tourette-lasten kuntoutumiseen vaikuttavat heidän muut oireensa. Heillä on usein ahdistusoireita: pelkotiloja, poikkeavaa huolehtimista, neuroottista varmistelua tai juuttumista tiettyihin tekemisiin. Monille nukkumaanmeno on vaikeaa. Iltarutiineihin kuluu aikaa, tarvitaan seremonioita, joihin perheenkin pitää osallistua, ja joskus lapsen on vaikea siirtyä jopa huoneesta toiseen.

Yli puolet Tourette-lapsista kärsii tarkkaavaisuushäiriöistä tai muista oppimisvaikeuksista. Touretten syndrooma onkin sekä synnyltään että oireiltaan lähellä tutumpaa MBD-oireistoa. Etenkin impulsiivisuus on yhteistä molemmille. Monet TS-oireet saavat ilmeisesti alkunsa käyttäytymisen kontrollin puutteesta.

TS-ihmiset ovat alttiita psyykkisille häiriöille. Lapsilla ovat tavallisimpia käytöshäiriöt, jopa väkivaltainen käyttäytyminen, mielialahäiriöt, ahdistus-, paniikki- ja pelko-oireet, unihäiriöt sekä isommilla seksuaalisuushäiriöt ja taipumus riippuvuuden syntymiseen.

Ehkä viidesosalla TS-potilaista on myös Asperger-tyyppisiä oireita. Heidän on vaikea ymmärtää toisten ihmisten sisäistä maailmaa, lukea sosiaalista viestintää ja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

Nopeita, spontaaneja ja taiteellisia lapsia

Nykyisin Touretten oireistoa pidetään neuropsykiatrisena sairautena, jonka aiheuttaja liittyy todennäköisimmin perintötekijöihin. Taudin mekanismina on aivokemiallinen epätasapainotila, ja oireiston ilmeneminen riippuu perimästä ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta.

Touretten syndroomaa sairastava ei yleensä voi täysin erottaa itseään taudistaan. Siksi voidaankin puhua TS-persoonallisuudesta, johon liittyy myös positiivisia piirteitä, kuten usein nopeus, impulsiivisuudesta johtuva spontaanius, epätavallinen suoriutumistyyli ja taiteellisuus.

Touretten oireiston hoidon kulmakivet – kuten muussakin neuropsykiatriassa – ovat perusteellinen tutkimus ja tarkka diagnoosi. Kun oireiden syy tulee ymmärretyksi, potilasta ei turhaan syyllistetä.

Sairauteen usein kuuluvat lisäoireet on myös syytä selvittää tarkkaan, jotta tarvittavat tuki- ja kuntoutustoimet saadaan järjestettyä. Ihanteellinen hoitomuoto pakko-oireisille olisi kognitiivinen terapia, jonka tavoitteena on lisätä omaa ymmärrystä itseä ja ongelmia kohtaan. Tähän voidaan vielä yhdistää käyttäytymisterapiatyyppisiä harjoituksia, kuten oireista pois opettelu. Psyykkisten oireiden hoidossa voidaan tarvita psykiatrista lähestymistapaa.

Jos Tourette-lapselle määrätään lääkitys, sillä pyritään vaikuttamaan yleisimpiin oireisiin, tic- tai pakko-oireisiin, joskus tarkkaavuushäiriöön tai masennukseen. Vain harvat tarvitsevat lääkitystä, ja hekin vain joissakin elämänvaiheissa.

Julkaistu Hyvä Terveys lehdessä 2/2000. Kirjoittaja: lastenneurologi Arja Voutilainen